…0, and heeere we go!

Istun puolityhjän rautatieaseman aulassa, edessä on reissun viimeinen omalla rahalla ostettu matka. Jyväskylästä eteenpäin olisi tarkoitus jatkaa sitten jalan, tavoitteena saavuttaa Oulu noin kolmessa viikossa.

Jossain tuolla mielen takaosassa kaikuu vieläkin kysymys, joka on pyörinyt päässä jo pidempään: “Mitähän tästä tulee?”. Rinkka painaa niin julmetusti, että tiedossa ei ainakaan fyysisesti ole niin ruusuinen startti, mutta pyrin pitämään mielen positiivisena. “Eihän mulla oo mihinkään kiire. Jos alkaa painamaan, niin pysähdyn lepäämään!”

Silti koen ahdistuvani, jos en etene jossain tietyssä aikataulussa. Mitä helvettiä? Mä lähden matkalle, jossa tarkoitus on päästää irti kaikesta, ja ensimmäisenä huolehdin aikataulusta? Kertoo erittäin hyvin siitä, että oon lähdössä ihan syystä!

Muuten fiilis on kyllä huikea. Jotenkin koen syvällä sisimmässäni, että oli jo aikakin lähteä. Moni joka mut tuntee, tietää etten oo moneen vuoteen taas pysynyt näin kauaa paikoillani. Nyt tuo kaipuu tien päälle ja aiemman elämäni muuttuminen arkiseksi kasvoivat kuitenkin niin merkittäviksi, etten voinut enää ohittaa niitä.

Tätä minun kuuluukin tehdä, tästä minä nautin.