search instagram arrow-down

Aihealueet

About me

Kirjoittaja on 22-vuotias Tampereella asusteleva, ravintola-alalla työskentelevä ajattelija, yhteiskunnallinen visionääri ja mies, joka päätti hypätä tuntemattomaan!

Blogissa on aiemmin käsitelty elämääni ja maailmaa yleisesti, mutta nyt pääasiassa matkaani ympäri Suomen nomadina.

Seuraa Twitterissä!

Mihin tässä kiire olisi?

Sitä on tullut kyllä kasattua aivan järkyttävät paineet harteillensa.

Ennen kuin lähdin matkaan, lupailin monelle että päivitän blogia paljon ja muutenkin päivitän matkan kulkua muuallekkin sosiaaliseen mediaan ahkerasti, mutta heti kun pääsin tien päälle, tajusin kuinka syvän kuopan olin itselleni kaivanut näillä lupauksilla. Olin asettanut itseni pakon eteen, vaikka aikaisemmin olin erittäin hyvin tiedostanut sen, kuinka hankalaa minkäänlaista aitoa materiaalia on tuottaa selkä seinää vasten. Tähän liittyen lupasinkin itselleni lähtiessäni, että kaikki materiaali jota tuotan matkani aikana, tulee olemaan aitoa, ilman minkäänlaista vaikutusta siitä, mitä muut haluaisivat matkaltani nähdä. Dokumentointia, ei luomista. Näistä syistä olen joutunut hengähtämään ja hiljentymään. Tänään aamulla kun heräsin Luostolta ystäväni mökistä ja aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta, tunsin jonkin suuren helpotuksen tunteen syvällä sisimmässäni. Tajusin, että nyt on aika kirjoittaa, just niin miten asiat päästä sattuu ruudulle vuotamaan. Ja sitähän vuotaa.

Matka on nyt startattu

Lähden liikkeelle Jyväskylästä. Sää on aivan huikea, aurinko lämmittää kasvojani pitkän matkaa. Jo ensimmäisen viiden kilometrin jälkeen on pakko vähentää yksi kerros vaatetuksesta että kävely pysyy mielekkäänä. Vapauden tunne, tietoisuus siitä etten seuraavan vuoden aikana tule olemaan kiinnittyneenä mihinkään yhteen paikkaan, vaan voin liikkua täysin omaan tahtiin, täyttää mieleni. Kaikki näyttää jotenkin satumaisen kauniilta, kirkkaalta ja selkeältä. Tavoitteena on päästä Tikkakoskelle asti ennen pimeän tuloa, leiriytyä telttaan yöksi ja lähteä aikaisin aamulla liikkeelle.

Noh, määränpäähän kerkesin kyllä, mutta nyt törmäänkin ensimmäiseen ongelmaan: Melkeinpä missä tahansa muualla kuin autoteillä on melkein vyötäröön asti puuterilunta. Päivän aikana taittuneiden vajaan 25km takia olen poikki, enkä jaksa hirveästi alkaa haravoimaan ympäristöäni, joten käytänkin seuraavan tunnin lapioimaan pahvin palasella 2m x 2m alueen tyhjäksi lumesta, jotta teltalla olisi tasainen alusta. Saan teltan pystyyn, heittelen kamppeet sisälle ja ahtaudun makuupussiini. Ulkona olevat -20 astetta eivät tosiaankaan tunnu missään, pussihan onkin juuri niin hyvä kuin lupailtiin, huikeaa!

Herään pimeässä. Ihan kuin kasvoilleni olisi tippunut jotain? Väläytän otsalampun päälle. Ei helvetti, ilmeisesti ilmanvaihdossa oli jotain häikkää, teltta on umpijäässä sisäpuolelta kertyneen kosteuden takia.. Kaivan puhelimen taskusta ja tarkastan kellon: puoli neljä aamuyöstä. Hetken asiaa punnittuani, vienosti kiroillen päätän lähteä jatkamaan matkaa. Pakkaan tavarat säkkipimeässä penkassa, heitän rinkan selkääni ja lähden suunnistamaan nelostietä kohti. Onneksi sää on selkeä, lunta ei tipu taivaalta hiutaleen hiutaletta.

Hetken käveltyäni tajuan vesipullojeni olevan pikkuhiljaa tyhjät, ja päätän mennä ensimmäisen kerran matkan aikana pyytämään apua. Viereisessä rakennuksessa näyttäisi olevan päiväkoti, jonka pihassa näen liikettä. Ihanaa, paikka on ympärivuorokautinen, ja sydämellisen oloinen hoitaja täyttää ilomielin vesipulloni. Hetken aikaa keskusteltuamme reissustani ja tulevasta lumimyrskystä, kiitän ja poistun.

Jahas, siinä paha missä mainitaan, olin sisällä ehkä 20 minuuttia ja sinä aikana myräkkä onkin tehnyt näyttävän sisääntulon. Näkyvyys on ehkä hyvällä tuurilla reilun viisi metriä. Katson nopeasti navigaattoria ja huomaan ettei nelostie onneksi ole enää pitkällä. Ihanaa, tässä lumisateessa ei kyllä kävelläkään hirveän pitkälle.

Kuin tilauksesta vastaan tulee pikavuoropysäkki, jossa näyttää olevan tarpeeksi pysähtymistilaa. Ei muuta kun rinkka katokseen, heijastinliivi päälle ja peukalo pystyssä tienvarteen. Vajaan tunnin päästä ensimmäinen auto pysähtyy. Kuski avaa ikkunan ja toteaa huvittuneena: “Pysähdyin, kun luulin että olit poliisi! Noh, mihin matka?”

Jään kyydistä Hirvaskankaan ABC:lla, johon jään pitämään suojaa lumimyräkältä. Pysäkki venyikin oletettua pidemmäksi, matka jatkui vasta seuraavana aamuna kuudelta, kun pääsin rekkaparkista juuri Ouluun matkalla olevan rekan kyytiin. Valvotun yön takia olo oli hieman sekava, mutta silti reissun ensimmäinen tunne vapaudesta iskee päälle, kun katselee auringonnousua tien kadotessa rekan alle. Lämmin tunne virtaa sisimpääni.

Matkan loppupäässä tuntuu jo että olen tuntenut kuskin koko elämäni, kun läpi on muutaman tunnin ajon aikana käyty parisuhdeongelmat, lapsuuden parhaat muistot ja enemmän tai vähemmän kokonaiset elämäntarinat!

Tupoksen ABC:lla vaihdamme yhteystiedot ja toivotamme hyvät jatkot toisillemme, heitän rinkan ulos ja hyppään itse perässäni. Viimeisenä vinkkinä uusi tuttavani kertoi, että tältä kyseiseltä huoltoasemalta liikkuu paljon raskasta liikennettä Rovaniemeä kohti. Kiitän ja paiskaan oven kiinni. Lumisade on jäänyt pois matkan varrella ja missään ei näy pilven pilveä. Aivan mahtava fiilis!

Muutaman tunnin pyörimisen jälkeen, kaverini nappaa minut kyytiinsä, ja lähdemme kiertelemään lähialuetta. Limingassa sijaitseva Virkkulan lintutorni jättää lähtemättömän vaikutuksen, tänne on pakko päästä kesällä takaisin! Lämmin lohikeitto ja pehmeä sänky kruunaavat päivän, ja käynkin nukkumaan aikaisin. Seuraavana aamuna onkin tarkoituksena herätä viiden aikaan ja lähteä kyselemään kyytiä rekkaparkilta.

Hyvästelen 5.30 kaverini ABC:n pihassa, ja lähden käymään rekkoja läpi. “Etelään oon menossa” on vastaus n. 95% kuskeista. Jahas, no ei auta muu kuin yrittää myöhemmin uudestaan. Lumisade alkoi taas heti aamusta, tien vieressä ei kestä seistä kuin puoli tuntia kerrallaan, sitten on jo pakko tulla takaisin sisälle lämmittelemään.

Kello lähestyy kahdeksaa illalla. Oikeasti, olen käynyt nyt 14h kysymässä kyytiä jokaiselta lähtevältä kuskilta, ja kukaan ei muka ole menossa pohjoiseen?? Huokaisen, istahdan rinkkani päälle sisääntulon ja vessojen läheisyyteen, asettelen “Rovaniemi”-pahvikylttini sopivaan asentoon niin että sen näkee joka suunnasta ja hiljennyn lukemaan kirjaa.

“Ai sä oot Rovaniemelle menossa?”

Nostan pääni ja ystävällisen oloinen nainen kertoo olevansa matkalla Helsingistä Rovaniemelle, eikä pistä matkaseurasta pahakseen.

Heitän rinkkani pakettiauton täyteen tavaratilaan, ja hyppään etupenkille. Matka taittuu rivakasti, taas kerran tutustuessamme aivan överinopeasti toisiimme. Rovaniemen päässä nainen kertoo tuntevansa paikallisia hotellin omistajia, ja sanoo ilmoittelevansa mikäli heillä sattuu olemaan tarvetta työntekijöille. Aivan mahtavaa! Vaihdamme taas yhteystietomme ja hyvästelemme.

Kello on lähemmäs yhtätoista, ja huomaan että vastapäätä oleva Subway on auki. Käynkin vessassa ja kysyn samalla myyjiltä näkemisen arvoisia paikkoja Rovaniemellä. “Ei täällä oo mitään nähtävää” saan vastaukseksi. No tästähän tuli mielenkiintoista!

Lähden kävelemään ympäri vuorokauden auki olevaa huoltoasemaa kohti. Matkalla sinne näen kauempana tiellä joukon japanilaisia turisteja, jotka pyörivät ympyrää nimeltä mainitsemattoman vakuutuskonttorin edessä. Kävelen ohi, mutta yhtäkkiä mieleeni iskee ajatus: “Mihin tässä muka kiire on”. Käännyn kysymään mahtavatko he tarvita apua, johon vastaus on myöntävä.

Seuraavan 1,5h kävelinkin ympäri Rovaniemen keskustaa (jossa en siis itsekkään ole ikinä suunnistanut) ja vein porukan jäseniä oikeille Airbnb-asunnoille. Tulipas hyvä olo! Viimeinen porukka on nyt saatu perille, käännyn kannoillani ja kävelen huoltoasemalle, syöden samalla japanilaisilta kiitoksena saatua Snickersia.

Huoltoasema on aivan tyhjä, lukuunottamatta kahta nuorta sisällä olevassa tupakkakopissa. Jätän tavarani pöytään, ja menen kysymään saman kysymyksen kuin Subwayn myyjiltäkin.

“Eipä täälä oikeeastaan oo mitään nähtävää”

Huikeaa, neljä paikallista on jo antanut saman vastauksen, tästähän tuli hauskaa!

Nuoret ovat maanrakennus-opiskelijoita paikallisesta ammattikoulusta. Yö vaihtuu aamuksi keskustellessamme paikallisista tavoista ja nuorien ajatuksista yhteiskuntaa kohtaan. Kellon käydessä lähemmäksi kuutta, toteavat nuoret lähtevänsä kouluun. Kuulostaa jotenkin hämäävän tutulta valvoa yöt ja mennä kouluun nukkumatta..

Kaivan paksun mustan tussin rinkasta, kirjoitan kylttiin “Luosto” ja lähden moottoritien rampin edustalle hymyilemään. Note to everyone, vaikka kyytiä ei löytyisikään, niin ohikulkeville autoilijoille hymyileminen kasvattaa fiilistä aivan äärettömästi!

Tunnin palloilun jälkeen hyppään pakettiauton kyytiin. Paikallinen pariskunta on menossa viikonlopun viettoon Pyhätunturille, ja voivat kuulemma mieluusti ajaa Luoston kautta, mahtavaa! Saan matkalla vinkkejä näkemisen arvoisista paikoista ja asioista, ja ideani reitistä Kilpisjärven kautta Norjan puolelle saa kannatusta.

Jään kyydistä aivan määränpäässäni, Jaakkolan porofarmin pihassa. Pihassa ei näy ketään, joten soitan ystävälleni, jonka pitäisi olla täällä tälläkin hetkellä töissä. Tulinkohan varmasti oikeaan paikkaan? Kauempana, suuresta kodasta tulee ulos tuttu hahmo. Ihan oikeaan paikkaan olen tullut!

Seuraava viikko meneekin kuin siivillä. Pääsen yllätyksenä poroajelulle, ruokkimaan poroja ja juomaan nuotiolle nokipannukahvia. Tutustun Luoston alueeseen, käyn lumikenkäilemässä ja nautin rauhasta.

En edes muista koska olisin kokenut viimeksi tämän kaltaista hiljaisuutta. Kävelen mökin terassille, ja kuuntelen: Ei YHTÄKÄÄN ääntä.

Tästä nautin täysin siemauksin.


Nyt kun sain purettua viime viikkojen tapahtumat, on aika suunnata katse tulevaisuuteen. Kirkkaana tavoitteenani on ollut jo ennen tänne pääsyä, päästä Norjaan asti. Nyt kuitenkin viime päivinä on tullut esille asioita, jotka saattavat vaikuttaa reittiini olennaisesti. Näistä en kuitenkaan kirjoita enempää ennen kuin saan ne varmistumaan.

Vapauden tunne on kasvanut päivä päivältä suuremmaksi. Sen sisäistäminen, ettei minulla ole mitään pakollista määränpäätä tai aikataulua, on alkanut helpottua. Odotan innolla mitä kaikkea tulenkaan näkemään ja ketä kaikkia kohtaamaan matkani aikana!

Olen tehnyt täysin oikean päätöksen tähän ryhtyessäni.

Advertisements
Leave a Reply
Your email address will not be published. Required fields are marked *

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Google photo

You are commenting using your Google account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

Connecting to %s

%d bloggers like this: