search instagram arrow-down

Aihealueet

About me

Kirjoittaja on 22-vuotias Tampereella asusteleva, ravintola-alalla työskentelevä ajattelija, yhteiskunnallinen visionääri ja mies, joka päätti hypätä tuntemattomaan!

Blogissa on aiemmin käsitelty elämääni ja maailmaa yleisesti, mutta nyt pääasiassa matkaani ympäri Suomen nomadina.

Seuraa Twitterissä!

On the road again!

En muistanutkaan edes enää miltä pitkän matkan kävely tuntuu, onhan siitä jo yli viikko kun viimeksi asian tiedostin.

Jäähileinen lumisade paiskaa vasten naamaani, kun koitan nähdä huurtuneiden linssieni läpi Google Mapsin. Vielä kymmenen kilometriä?? Eikös se näyttänyt samaa ainakin kaksi kilometriä sitten?

Näenköhän nyt oikein, onko tuo lentokone?

Kuin tyhjästä vasemmalle puolelleni ilmestyy lentokenttä! Tallustan sokeana ovista sisälle ja rojahdan ensimmäisille vastaantuleville penkeille. Hetken kuivateltuani saankin seuraa, ainakin pariksi sekunniksi.

Ystävällinen nainen tulee tiedustelemaan, koska jatkoyhteyteni on saapumassa. Naurahtaen totean ettei sellaista ole, pakkaan kamppeeni ja valmistaudun henkisesti hyiseen kamppailuun tuulta vastaan.

En kerkeä edes lentokentän alueelta pois, kun viereeni pysähtyy auto. “Where are you going?” kuski huikkaa ikkunasta kehoittaen samalla hyppäämään kyytiin. Molempien vaihdettua takaisin suomen kieleen ja kerrottuani määränpäänäni olevasta laavusta, toteaa nainen määränpääni olevan ehkä huonoin vaihtoehto. “Mä vien sut paljon paremmalle laavulle!”

Ajamme Immeljärven rannassa sijaitsevan maastopolun alkuun ja pikaisten ohjeiden ja vielä pikaisemman kävelymatkan jälkeen löydän itseni majapaikalta, joka on varusteltu täydellä puuvarastolla, sisällä sijaitsevalla nuotiopaikalla ja yhden seinän kokoisella panoraama-ikkunalla! Sytytän tulen, teen kolmesta pitkästä penkistä itselleni makuualustan ja nukahdan rätisevän nuotion ääniin.

Aamu valkenee äkkiä, tuntuu siltä etten olisi nukkunut kuin korkeintaan tunnin.

Päivän vietän kierrellen ympäri Levin keskustaa. Käyn kysymässä neuvoja jatkoa varten paikallisesta hotellista, kun yllätyksekseni vastaanottovirkailijat hakevat takahuoneesta monta pussia kuivamuonaa ja lämmitetyn paninin. Tuhansia kiitoksia vuodattaessani mieleeni juolahtaa yksi matkani tarkoitus, josta puhuin kavereilleni ennen lähtöäni. Halusin todistaa että ihmiset ovat hyviä. Tähän mennessä, mikään ei ole puhunut väitettäni vastaan!

Matka jatkuu liftaamaan. Postista saadun pahvin toisella puolella lukee “Muonio” ja toiselle puolelle kirjoitan reissun jatkoa ajatellen “Etiä päin!”.

Muonio-puoli ei tuota toivottua tulosta, joten käännän kyltin toisin puolen esiin. Ja heti tärppäsi! Auto pysähtyy, ja kuski ilmoittaa olevansa matkalla (mihinkäs muuallakaan) Muonioon!

Ja matka jatkuu.

Saavutan pohjoisimman pisteen Suomesta, jossa olen koskaan käynyt.

Istun Muoniossa huoltoasemalla tekemässä kartoitusta reissun jatkosta, kun huomaan epävarmuuden hiipivän hiljaa mieleeni, ottaen sen yhtäkkiä vahvasti otteeseensa. Tajuan, että seuraavaksi pysähdyspaikaksi tarkoitettu Kilpisjärven matkailukeskus ei olekaan auki, vaan se aukeaa vasta maaliskuun puolivälissä. Ei helvetti. Pikainen selaaminen osoittaa ettei reitillä ole muitakaan kiintopisteeksi kelpaavia etappeja.

Yhtäkkiä mieleni alkaa syöttää muitakin, jo tuttuja uhkakuvia; Mitä jos puhelimestani loppuu akku tai se hajoaa? Mitä jos ruokavarastoni ei olekaan riittävästi? Mitä jos murran jalkani matkalla, eikä kukaan ole auttamassa? Mitä jos kaikki nämä tapahtuvat samaan aikaan?

Henkäisen.

Vain päivää aikaisemmin Luostolta lähtiessäni olin ollut varma että matkani Norjaan tulisi etenemään samalla vauhdilla kuin tähänkin asti, mutta nyt en ole enää asiasta niin varma. Ai että kuinka hyvältä tuo pysähdys oli tuntunut, sain olla ja rauhoittua. Eräs viisas nainen sanoi minulle kuitenkin, että mitä pidempään pysyn paikoillani, sen hankalampaa on lähteä uudestaan liikkeelle. Tähän voin nyt yhtyä täysin.

Voi kuinka helppoa nyt olisi, jos vain voisin käyttää rahaa. Äkkiäkös tästä ottaisi taksin johonkin kivaan pieneen kylään ja olisi pari yötä hotellissa miettien suunnitelmaa hieman tarkemmin läpi. Miksi helvetissä päätin tehdä tämän reissun ilman rahaa?

Ja siinähän se pointti juuri olikin. Halusin ajaa itseni tähän tilanteeseen, jotta voisin ylittää rajojani ja huomata kaiken menevän epävarmuudesta huolimatta hyvin!

Jahas. Pimeä tulikin äkkiä, täytyykin varmaan lähteä tarpomaan Kilpisjärveä kohti. Norja, I’m coming!

Advertisements
Leave a Reply
Your email address will not be published. Required fields are marked *

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Google photo

You are commenting using your Google account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

Connecting to %s

%d bloggers like this: