search instagram arrow-down

Aihealueet

About me

Kirjoittaja on 22-vuotias Tampereella asusteleva, ravintola-alalla työskentelevä ajattelija, yhteiskunnallinen visionääri ja mies, joka päätti hypätä tuntemattomaan!

Blogissa on aiemmin käsitelty elämääni ja maailmaa yleisesti, mutta nyt pääasiassa matkaani ympäri Suomen nomadina.

Seuraa Twitterissä!

“Kun kohtalo kutsu, lähdin kohtalon matkaan”

Lähden -25 asteen pakkasessa kävelemään huoltoasemalta Muoniosta hieman etelään päin. Katson karttaa, kilometrin päässä näyttäisi olevan bussipysäkki, siellä voisin liftata vielä ihan hetken. Jos kyytiä ylöspäin ei tunnissa ilmesty, pistän teltan pystyyn ja yritän huomenna uudestaan.

Auto toisensa jälkeen kaahaa peukaloni ohitse. Tunti vierähtää äkkiä ja totean mielessäni: “Vielä yksi auto, sitten lopetan.” Samalla hetkellä huomaan vähän matkan päässä pieneltä sivutieltä auton kääntyvän suuntaani. Koska auto tuli sivutieltä, on kuskin lähes pakko olla paikallinen, menossa täyttämään illan lottokuponkia tai hakemaan iltapalaa lähikaupasta. Noh, eipä sen väliä, mikä tahansa matka auttaa pidemmälle kuin tähän pysäkille. Ei muuta kuin peukalo kohti puiden lumisia huippuja ja leveä hymy naamalle!

Ihanaa, auto alkaa jarruttaa ja vilkuttaa pysäkille! “Ootko kuinka pitkälle menossa?” kysyn kuskilta. “Sorry, I don’t speak finnish! I’m from Norway and on my way home, where are you going?”

Ei ole todellista. Juuri kun istuin huoltoasemalla ja murehdin Norjaan pääsystä, tulee eteeni suora menolippu rajan toiselle puolelle!

Hymyni levenee entisestään kun pakkaamme rinkkani takakonttiin ja lähdemme ajamaan pimeää ja lumista tietä kohti Kilpisjärveä. Kiintopisteenä toimii ympäri vuorokauden avoinna oleva huoltoasema Olsborgissa, sieltä menee kuljettajan mukaan paljon rekkoja sekä Etelä- että Länsi-Norjaan. Tämä sopii hyvin tarkoituksiini, jotka muotoutuvat mielikuvaksi itsestäni seisomassa Lofooteilla meren pauhatessa!

Heti ylitettyämme rajan, näkyy silmäkulmassa taivaalla jotakin kirkasta. Mahtavaa, reissun aikana ensimmäisen kerran taivas on revontulia täynnä! Laitan penkin selkänojaa taaksepäin ja jään tuijottamaan lumoutuneena taivasta. Ympärille alkaa pikkuhiljaa ilmestyä vuoria aivan vierekkäin, ja matkani yksi suurista tavoitteista toteutuu: Jäämeri avautuu tien oikealla puolella!

Pieni jaloittelu- ja lepohetki puolivälissä piristää hieman, mutta perille päästessä väsymys on aivan järkyttävä. Hyvästelen kuljettajana toimineen, pienessä kalastajakylässä tunnin ajomatkan päässä syvällä pohjoisessa asuvan miehen ja kävelen silmät ristissä sisälle huoltoasemalle. Yövuorossa oleva myyjä kertoo, että ensimmäiset rekat alkavat ilmaantua n. 5-6 aikaan aamulla. Jahas, no siihen ei ole kuin muutama tunti aikaa, selviäisinköhän nukkumatta ollenkaan..?

Kauppiaan antamat eiliset pullat auttavat pahimpaan nälkään ja ennen kuin huomaankaan, aamuaurinko ilmestyy häikäisevän kirkkaana vuorien välistä. Kiertelen ympäriinsä kyselemässä rekkakyytiä länteen ja tapaan ruotsalaisen kuljettajan joka on menossa muutaman kilometrin päähän pohjoiseen purkamaan kuormaansa, mutta voi napata minut kyytiin takaisin tullessaan. Ihanaa, pari tuntia rauhallista aikaa nauttia auringosta ja lukea kirjaa, kun kyydistä ei tarvitse enää huolehtia!

Nostamme kytkintä yhdeltätoista, lähdön myöhästyessä hieman, ja suuntaamme kohti Bjerkvikia. Bjerkvik on tärkeä risteyskohta Lofooteille mennessä, joten löytäisin sieltä kuulemma varmasti kyydin perille asti.

Kerrottuaan reitistään ja kuskin työstä Norjassa, saan intuitiivisen fiiliksen jatkaa matkaa tämän mahtavan kuskin kanssa. Tiedustelen mahdollisuutta ja kuski on enemmän kuin mielissään seuralaisen saamisesta pitkälle matkalleen! Jatkamme ajoa Bjerkvikin ohitse, tavoitteena saavuttaa Mo i Rana tämän päivän aikana, yöpyä siellä ja jatkaa aamulla kohti Troforsia.

Suunnitelmiin tulee pienoinen muutos, kun kuljettajan ajoaika alkaakin tulla täyteen ja päätämme yöpyä Krokstrandassa olevan leirintäalueen parkkipaikalla.

Hyppään parkkipaikalla ulos autosta ja pystytän telttani hieman sivummalle. Uni tulee vallan hyvin, onhan taustalla aikamoinen määrä univelkaa!

Hieman ennen puoli seitsemää herään tööttäykseen. Uusi ystäväni päätti auttaa minua heräämään paria minuuttia ennen omaa herätyskelloani! Naureskellen kasaan telttani ja hyppään rekan kyytiin. Aamukahvi on samantien tarjolla ja tunnin jutusteltuamme jatkamme ajoa. Kuorman purkamisen jälkeen sää muuttuu yhtäkkiä järkyttäväksi, jäiseksi tihkusateeksi, joka tekee tiestä peilijäätä! Pysähdymme vastaantulevalle parkkipaikalle, kokkailemme retkikeittimellä pastaa ja jauhelihapihvejä rekan hytissä ja katselemme videoita YouTubesta niin kauan että sää on mennyt plussan puolelle, sulattaen tien taas ajokelpoiseksi.

Norjalaisilla rekkakuskeilla on muuten pakko olla renkaisiin asennettavat ketjut aina mukana. Tätä valvotaan tiukasti, ja mikäli kuskilla ei rajalla maahan tullessa ole ketjuja saatetaan maahan pääsy evätä kokonaan siihen asti, että sellaiset on hankittu!

Hyppään pihalle Troforsissa sijaitsevan pizzerian pihassa, hyvästelemme ja vaihdamme yhteystiedot.

Istahdan pizzerian pihassa olevalle tuolille, ja tajuan erään ongelman: maa on niin jäässä, ettei rinkan kanssa eteneminen tule onnistumaan kymmentäkään metriä ilman kaatumista. Samalla hetkellä ovesta tulee pihalle mies, joka lähtee kävelemään hieman kauempana olevaa säiliöautoa kohti. Äkkiä reppu selkään ja pingviinityylillä miehen perään kysymään jatkoyhteyttä etelään päin!

En ymmärrä kuinka hyvä voi joko tuuri (tai norjalainen tapa suhtautua liftareihin) olla. Heitän rinkkani hyttiin ja kiipeän itse perässä jo tutuksi tulleeseen tyyliin. Melkein jo mielessäni kuvittelen tulevan ammattini rekkakuskiksi!

Ilmaistuani määränpäänä olevan Trondheim saan kuulla että kuljettaja on yöpymässä Steinkjerissä kotonaan, mutta jatkaa aamulla matkaa Trondheimiin. Näytettyään minulle parhaan telttapaikan Steinkjerin keskustassa sijaitsevalla teollisuusalueella, sovimme lähtevämme matkaan seuraavana aamuna viereiseltä huoltoasemalta kello 7.30.

Teltan kasaaminen alkaa mennä jo selkärangasta ja makaan kymmenen minuutin päästä jo makuupussissani.

Herätyskello pärähtää käyntiin, tavarat totuttuun tapaan kasaan ja ajoon! Kierrämme aamupäivän matkalla olevia maatiloja läpi, puramme kuormaa hieman jokaiselle ja suuntaamme Trondheimiin.

Trondheimin satamassa hyppään rekasta ulos, ja sydämellisen kuljettajan annettua minulle paketin näkkäriä ja juustoa, suuntaan rantakivikkoon tuijottamaan merta.

On aivan käsittämätöntä kuinka hyvin voi tutustua täysin tuntemattomaan ihmiseen, kun istuu pari päivää putkeen samassa autossa. Jo pelkästään ne ihmiset joihin olen matkallani tutustunut, ovat tehneet asunnon irtisanomisesta ja tavaroiden myymisestä täysin sen arvoista.

Ah, kuinka voikaan ihmisellä olla näin levollinen olo! Tunnen olevani elossa. Pistän silmät kiinni ja ymmärrän, kuinka kohtalo on ohjannut minua tähän hetkeen kokoajan. Ja kaikkiin menneisiin ja tuleviin hetkiin. Ainoa tapa minulle kuitenkin nähdä nämä kohtalon lahjat, oli päästää kaikesta vanhasta irti ja luottaa henkeni sen käsiin.

Oloni on huoleton. Minulla ei ole mihinkään kiire, en tarvitse mitään lisää, kaikki on jo tässä.

Mietin matkan alkuperäistä, hieman etukäteen suunniteltua reittiä ja tulevaa reittiäni. Niissä taitaa olla alati kasvava ero.

Matka on nyt muuttunut joksikin huomattavasti suuremmaksi, kuin mitä olin suunnitellut.

Advertisements
Leave a Reply
Your email address will not be published. Required fields are marked *

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Google photo

You are commenting using your Google account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

Connecting to %s

%d bloggers like this: