search instagram arrow-down

Aihealueet

About me

Kirjoittaja on 22-vuotias Tampereella asusteleva, ravintola-alalla työskentelevä ajattelija, yhteiskunnallinen visionääri ja mies, joka päätti hypätä tuntemattomaan!

Blogissa on aiemmin käsitelty elämääni ja maailmaa yleisesti, mutta nyt pääasiassa matkaani ympäri Suomen nomadina.

Seuraa Twitterissä!

Onko tämä vauhtisokeutta?

Kiitän kaikesta ja suljen oven. Olen viettänyt viimeiset kaksi yötä suomalaisen naisen ja hänen koiransa kanssa Oslon kupeessa, juonut hyvää italialaista punaviiniä, syönyt taimenta ja nauttinut viihdykkeestä, jota meille tarjosi norjalainen tosi-tv. Eli toisinsanoen, olen nauttinut aivan äärettömästi. Parasta on kuitenkin se, että silmät sulkiessani ensimmäisenä iltana, minun ei tarvitse miettiä mitään.

Nyt edessä on hieman yli 100 kilometrin liftaus. Varaan tarkoituksella matkaan melkein vuorokauden, koska en voi ikinä tietää kuinka kauan kyytien saamiseen menee.

Puoli tuntia kyltti pystyssä ja ensimmäinen auto pysähtyy. Kuskina toimii Texasista kotoisin oleva mies, joka on ollut Norjassa hiihtokisoissa. Ajaessamme moottoritieltä huoltoasemalle toteaa mies kuultuaan matkastani: “Hey, take as much snacks as you want, I will pay then, I have money!” Nappaan käteeni suklaapatukan, pähkinäpussin ja pullon jääteetä. Nämä saavat riittää!

Pysähdymme Drammenissa sijaitsevalle pikavuoropysäkille, nappaan rinkkani auton takakontista ja yhtäkkiä mies ojentaa minulle 200 kruunun setelin. “If you don’t get a ride to the airport, get a train!” Jään häkeltyneenä seisomaan bussipysäkille , kun mies jatkaa matkaansa.

Olen huomannut matkan aikana liftatessani, että tärkein asia mitä voit kyydin saamisen kannalta tehdä tien poskessa kyltin kanssa heiluessasi, on pitää mielesi positiivisena ja hymyillä kaikille. Äskeisen kaltaisten tapahtumien ansiosta tämä on useimmiten äärettömän helppoa, kuten on nytkin!

Pysäkin valtaavat kaksi bussia, joten lasken “Torp”-kylttini maahan ja istahdan rinkkani päälle. Takimmaisen bussin kuljettaja kävelee luokseni, kysyy määränpääni ja toteaa, että voin halutessani hypätä hänen kyytiinsä ja päästä muutaman kilometrin päähän kentästä. No todellakin! Istun etupenkkiin, ja matka hujahtaa äärettömän nopeasti. Hyppään bussista pihalle ja lähden tarpomaan peltojen täyttämän alueen läpi kulkevaa tietä pitkin. Aurinko paistaa ja lämpöä on ainakin 10°C, joten en voi muuta kuin hymyillä!

“Virhearvioni” takia joudun odottelemaan lentoani seuraavan 19 tuntia.

Yöllisen muutaman tunnin lattialla nukkumisen jälkeen, lähden viemään laukkuani ruumaan ja siitä turvatarkastukseen. Joudun sivuun. Koko matkani tentataan alusta loppuun asti, passi ja henkilötunnus tarkastetaan useaan otteeseen ja pikahuumetestin negatiivisuuden nähdessään virkailija näyttää yllättyneen ja pettyneen sekoitukselta.

Boarding lentokoneeseen alkaa, ja niin alkaa sama rumbakin. “Sir, could you step aside.” Ei kai nyt taas, hieman alan pelätä jo tuota kuuluisaa takakoppia ja kumihanskaa. Onneksi tällä kertaa kuulustelu ei pääty niin epämukavissa merkeissä, vaan passin tarkastuksen ja toisen pikahuumetestin tulosten jälkeen saan jatkaa koneeseen.

Lento kestää vain hieman yli tunnin, ja laskeudumme kentälle jopa etuajassa.

Löydän Gdanskissa asuvan ystäväni portin toiselta puolelta, ja jatkamme matkaa junalla hänen asunnolleen. Saan matkalla viestin italialaiselta reissarilta, johon tutustuin Oslossa oleskellessani. Lämpötila on kuulemma tippunut ja nyt lunta tulee taivaan täydeltä. Haha, joko vien kevään mukanani tai sitten talvi jahtaa minua!

Tavaroiden tiputtamisen jälkeen lähdemme tutustumaan Sopotin kaupunkiin, tarkoituksenamme päätyä paikalliseen kylpylään saunomaan. Kävelemme asunnon läheiselle rannalle ja yhtäkkiä alkaa sataa. Se siitä onnesta sään kanssa.

Päätämme mennä hetken mietinnän jälkeen pitämään sadetta lähellä olevaan baariin. Oluen kanssa odotellessa sää taittuukin nopeasti taas poutaiseksi, ja saavummekin kylpylälle nopeasti.

Koen kylpylässä ehkä tähän astisista saunakokemuksistani omituisimman. Täällä kiukaalle ei saa heittää vettä, vaan sen sijaan tasatunnein muutamia kertoja päivässä saapuu yhteen saunaan ns. “saunamestari”, joka rituaalinomaisesti muiden ollessa täysin hiljaa, roiskii vettä kiukaalle, soittaa kymmenen vuotta vanhoja pop-kappaleita ja löyhyttelee kosteaa ilmaa ympäriinsä jättimäisellä viuhkallaan. Mitä. Helvettiä. Teatraalisen shown jälkeen jatkamme suihkun kautta ruokakauppaan ja siitä Über-kyydin avulla kämpälle.

Oslon kupeessa saamani rauha ja huolettomuus valtaavat myös täällä mieleni. Saan levättyä seuraavien päivien aikana erittäin hyvin, pohtien samalla hieman seuraavaa suuntaani. Lopulliseksi määränpääksi valikoituu aivan toisessa päässä Puolaa sijaitseva Krakova, johon ystäväni on kaikessa vieraanvaraisuudessaan lupautunut maksamaan vielä bussilippunikin.

Tiemme eroavat aamujunassa neljän aikaan, hänen matkatessaan lentokentälle kun omani jatkuu vielä parin pysäkin verran Gdanskin bussiasemalle. Tapaan asemalla samaan bussiin tulossa olevan gdanskilaisen matkaoppaan, joka on menossa viiden tunnin ajomatkan päässä olevaan kaupunkiin ratkomaan parisuhteensa jatkoa. Keskustelemme melkein koko matkan kulttuureistamme ja niiden eroista, opetamme toisillemme hieman sanoja toisella kielellä ja aiheutamme paheksuntaa muissa matkustajissa, välillä ehkä hieman äänekkääksi yltyvän, hauskanpitomme takia.

Viimeiset viisi tuntia käytänkin vähäisiksi jääneiden yöunien takaisin ottamiseen, ja neljän aikaan saavun Krakowan bussiasemalle.

Bongaan Couchsurfing-sovelluksesta tänä iltana järjestettävän olutmaistatuksen, johon päätän osallistua. Ehkä sieltä voisin löytää itselleni yöpaikankin, jota en tähän mennessä vielä ole löytänyt.

Yöpaikkaa en löydä, mutta monia uusia tuttavuuksia kyllä! Saan vielä ennen poistumista kutsun Ukrainaan, jossa kutsuja lupautuu maksamaan Airbnb-asuntoni mikäli suostun. Sanon miettiväni asiaa, ja lähden paikallisen matkailijan opastuksella kohti ensimmäistä yösijaani, vanhan kaivosmontun harjannetta.

Yö sujuu rauhallisesti. Ennen teltan kasaamista tutkin hieman alueella olevia ilmaisia ja opastettuja kävelyretkiä. Kyllä, aika kääntää tourist-mode päälle. Löydän mahtavalta kuulostavan street art-aiheisen kierroksen, joka alkaa muutaman tunnin päästä. Ei muuta kun suunta kohti tapaamispaikkaa!

Kierros on aivan huikea, ja opas osaa selittää hyvin elävästi taiteen takana olevia tarinoita ja yhdistäviä tekijöitä kaupungin historiasta! Jään juttelemaan oppaan kanssa kierroksen päättävälle vapaan maalaamisen alueelle, ja hetken juteltuamme tarjoutuu hän ostamaan minulle hyväksi havaitsemansa annoksen butter chickenia läheisestä ruokakojusta. Istumme yli kaksi tuntia kojun katoksessa syöden ja nauraen. Saamme selville olleemme myös samaan aikaan töissä Kanariansaarilla! Vaihdamme numeroita ja sovimme näkevämme seuraavana päivän toisella hänen vetämällään kierroksella kello 12. Viimeisenä saan opastuksen turvalliseen yöpaikkaan lähellä sijaitsevalle korkealle kukkulalle, hyvästelemme hänen jatkaessaan päivän viimeiselle opastuskierrokselleen.

Saan kukkulan laella telttani pystyyn, ja hetken maisemia ihasteltuani, laitan silmäni kiinni ja nukahdan.

Kahden aikaan yöllä herään salamoiden välkkymiseen ja ehkä voimakkaimpaab ukkosenjyrinään, jonka olen kuullut. Hetken mietin sitä, että voiko teltta lähteä lentoon tuulen voimasta vaikka sisällä makaakin joku. Ehkä voin luottaa vielä ainakin omaan massaani. Huomaan kurkkuni tuntuvan hieman karhealta, ja nenäni vuotavan. Ei kai..

Kyllä. Aamulla herätessäni tunnen joka paikkaa jomottavan, ja kuumeen paahtavan kasvoillani. Kierros saa kyllä jäädä tältä päivältä väliin, lepo on pakollista jos haluan jatkaa matkaani muutaman päivän sisällä.

Mihin sitä seuraavaksi sitten edes suuntaisi? En osaa kyllä yhtään sanoa.

——

Krakovaan päästyäni olen tuntenut oloni yhtäkkiä todella yksinäiseksi. Sillä ei niin hyvällä tavalla.

Olen huomannut, että jatkuva matkustaminen, oli se sitten kuinka avartavaa tahansa, altistaa pysyvyyden hukkaamiselle. Tuntemukselle siitä, ettei pysty täysin tarttumaan kanssakäymiseen toisten ihmisten kanssa.

Toki nautin näistä kanssakäymisistä, mutta nyt kuumeen yllättäessä joudun väkisinkin vastatusten oman ajatukseni kanssa siitä, että olenko altistanut kehoni liian suurelle rasitukselle reissatessani näin suurella vauhdilla eteenpäin, keskittymättä kunnolla siihen että ylläpidän omaa sisäistä rauhaani ja harmoniaani.

Onko päässyt tapahtumaan eräänlainen “vauhtisokeus”?

Noh, nyt tätä asiaa on onneksi täällä makuupussin pohjalla aikaa mietiskellä.

Advertisements
Leave a Reply
Your email address will not be published. Required fields are marked *

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Google photo

You are commenting using your Google account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

Connecting to %s

%d bloggers like this: