search instagram arrow-down

Aihealueet

About me

Kirjoittaja on 22-vuotias Tampereella asusteleva, ravintola-alalla työskentelevä ajattelija, yhteiskunnallinen visionääri ja mies, joka päätti hypätä tuntemattomaan!

Blogissa on aiemmin käsitelty elämääni ja maailmaa yleisesti, mutta nyt pääasiassa matkaani ympäri Suomen nomadina.

Seuraa Twitterissä!

“And now you see, the world is yours”

Vauhtisokeus ja irrallisuuden tunne. Siihen päättyi viime kerralla kirjoittamani katsaus matkastani. Nyt, muutamaa viikkoa myöhemmin voin todeta sen olleen oikea termi.

Selätettyäni taudin teltassani ja voimieni hiljalleen palautuessa, pystyn vihdoin pohtimaan jatkoa. Etelään suuntaaminen kuumeen jälkeen alkaa kuulostaa houkuttelevalta vaihtoehdolta. Mutta mihin?

Pikaisten vaihtoehtojen tarkastelemisen jälkeen yksi nousee ylitse muiden: Illalla lähtee bussi kohti Zagrebia, ja mikäli pääsen huomiseen mennessä sinne, on minulle luvattu Workaway-sivuston kautta vapaaehtoispaikka keskustassa sijaitsevasta hostellista! Päätän ensimmäistä kertaa matkan aikana pyytää apua lipun hankkimisessa aikataulun ollessa ihan liian kireä pelkkää liftaamista ajatellen.

Kiitos läheisimpieni, lippu bussiin järjestyy, ja keskiyöllä matkani Slovakian ja Unkarin kautta Kroatiaan käynnistyy. Muutaman tunnin vaihto Budapestissa puoliunisena mukaan lukien matka verottaa eloani kevyet 16 tuntia, mutta perille päästyäni tajuan automaattisesti päiväntasaajaa kohti suuntaamisen olleen todellakin oikea päätös. Taivas on kirkkaan sininen ja pilvetön, kaikkialla ympärilläni kasvit kukoistavat täydessä voimassaan ja ilma on kevyen ja kuivan kesäinen.

Lähden suuntaamaan kohti hostellia, josta henkilöstöpäällikkö minulle paikkaa lupaili. Pääsen vastaanottoon ja kuulen, että kyseinen henkilö onkin juuri tänään päättänyt lähteä vapailleen. No mutta tämäpä mukavaa.

Seuraavana päivänä sama toistuu ja yrityksistäni huolimatta en tavoita kyseistä henkilöä. Perkele, nyt turhauttaa.

Järjestellessäni rinkkaani uudestaan, törmään edellisenä iltana tutustumaani australialaiseen reissaajaan, joka on juuri lähdössä bussilla etelämpään, rannikolla sijaitsevaan Splitiin. Saan kutsun liittyä seuraan, joten turhautumiseni sysäämänä päätän hylätä kokonaan yritykseni jäädä Zagrebiin. (En tässä vaiheessa vielä osaa aavistaakaan kuinka läheinen ystävä tästä ihmisestä minulle lyhyessä ajassa muodostuu, ja kuinka viikon päästä huomaan lähes alkavani itkemään hyvästellessäni hänet..!)

Bussimatka pääkaupungista määränpäähämme kestää vajaan kuusi tuntia. Maisemat vaihtuvat tiuhaan tahtiin ja pääsen todistamaan yhtä kauneimmista auringonlaskuista, jonka koskaan olen nähnyt! Taivas ja sen myötä myös ympäröivä maa värjäytyvät punaisen ja oranssin eri sävyihin, hiljalleen taittuen yhä syvemmäksi punaksi, ja viimeisillä hetkillä jopa purppuraiseksi. Nautin luonnon järjestämän lumoavan väri- ja valoshown loppuun, huokaisen rauhassa, painan silmät kiinni ja taitan penkkini selkänojaa taaksepäin. Matkaa on vielä pari tuntia jäljellä.

Herään kuin taikaiskusta kymmenen minuuttia ennen saapumistamme Splitiin. Herätän matkatoverini ja hyppäämme päätepysäkillä bussista pihalle. Tarkoitukseni on löytää yöksi teltalle paikka läheisen korkean mäen rinteeltä ja patikoida aamulla sen laelle todistamaan matkani ensimmäistä auringonnousua meren ääressä. Suunnitelmiin tulee muutos, kun jo äärettömästi minua auttanut toverini tarjoutuu maksamaan yhden yön samassa hostellissa johon hän on suuntaamassa. En tietenkään sano ei katolle pääni päällä!

Lyhyen kävelymatkan jälkeen päädymme hämärään rappukäytävään, kipuamme viidenteen kerrokseen ja avaamme oven.

Sisältä löydämme pienen huoneiston, josta on aistittavissa selkeästi hostelleille erittäin tärkeä, mutta valitettavasti liian harvinainen kodin tunne.

Seuraavien päivien aikana tajuan löytäneeni perheen. Perheen, joka koostuu eri puolilta maailmaa tähän hetkeen yhtäaikaa matkustaneista äärettömän hyvistä sieluista. Tapaan alati matkustavat englantilaiset veljekset, paluulipun ostamista empivän australialaisen satamarahtarin, amerikkalaisen kirjanpitäjän, joka jätti työnsä matkustaakseen huolehtimatta mistään ja monen monta muuta mielenkiintoista ihmistä, joista osan kanssa tiedän olevani tekemisissä elämäni loppuun saakka.

Näiden ihmisten, ja pienen onnenpotkun, avulla kuulen että hostellin omistaja etsii vapaaehtoista jäämään hieman pidemmäksi aikaa ja auttamaan yleisen järjestyksen ja siisteyden ylläpitämisessä ilmaista yöpaikkaa vastaan! Hetken pohdinnan jälkeen, kuukauden pysähtyminen alkaa kuulostaa houkuttelevalta, etenkin seuraavan viikon sääennustetta vilkaistuani; aurinkoa kirkkaalta taivaalta lämmön pysyessä tasaisessa parissakymmenessä asteessa. Vaihdamme muutaman sanan omistajan kanssa ja paikka on minun!

Krakovassa mietiskeltyäni ja toivottuani rauhaa ajatella matkaani, itseäni ja maailmaa, siihen vihdoin tarjoutuu mahdollisuus.

Seuraavat kaksi viikkoa kuluvatkin intensiivisen reflektoinnin pauloissa. Rakas ystäväni totesi puhelimessa puhuessamme; “Täytyy lähteä kauas jotta voi nähdä lähelle.”

Ja voi pojat, lausahduksesta on tullut enemmän tosi kuin olisin osannut kuvitella. Joka päivä tajuan käsitteleväni asioita koko elämäni ajalta, lapsuuden traumoista lämpimimpiin muistoihin.

Ennen matkalle lähtöä, toivoin voivani asettaa mieleni uuteen perspektiiviin tarkastellessani itseäni, ja nyt tajuan että toiveeni on toteutunut huomaamattani. Katselen objektiivisesti koko elämääni, koska tien päällä olen oppinut tunnistamaan kuka sisimmässäni olen. Minun ei tarvitse enää naamioida ajatuksiani ja mielipiteitäni itselleni mahdollisimman hienovaraiseen ja sopivaan muotoon, vaan voin katsoa asioita niin kuin ne ovat. Ymmärrän kuinka ehdottoman lämpimältä ja vapauttavalta tuntuu vain hyväksyä kaikki omat ajatukset ja tuntemukset.

Tapaamani ihmiset ovat myös osoittaneet maailmassa kytevän uskon hyvyyteen, ja nuorempien sukupolvien kyvyn muuttaa maailmaa.

Tajuan nyt, tuo maailma johon halusin tutustua ja jota halusin ymmärtää, on pohjimmiltaan sama josta lähdin, olen vain valinnut erilaisen perspektiivin jolta haluan maailman nähdä.

Istuessani nyt viidennen kerroksen parvekkeella, näkiessäni kaupungin talojen punatiiliset katot, tuntiessani auringonpaisteen kasvoillani kihelmöivänä ja kokonaisvaltaisena hehkuna, tuulen vireen sekoittaessa ilman juuri sopivan pehmeäksi, hengitän syvään.

Voin mennä mihin ikinä haluankaan, ja olen ainiaan kotona. Tämä lämmin ja täyteläinen tunne on saanut sisältäni suuren paikan ainiaaksi. Olen tyytyväinen.

Parin viikon kuluttua matkani jatkuu kohti Hollantia ja Kings Dayta, mutta nyt en aio miettiä tulevaisuutta sekuntiakaan.

Suljen silmäni ja nautin täysin siemauksin elämästäni, ja siitä faktasta että ainoastaan yksi päätös sai minut näin tyytyväiseksi ja vieläpä näin lyhyessä ajassa;

Päätin lähteä.

Advertisements
Leave a Reply
Your email address will not be published. Required fields are marked *

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Google photo

You are commenting using your Google account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

Connecting to %s

%d bloggers like this: