search instagram arrow-down

Aihealueet

About me

Kirjoittaja on 22-vuotias Tampereella asusteleva, ravintola-alalla työskentelevä ajattelija, yhteiskunnallinen visionääri ja mies, joka päätti hypätä tuntemattomaan!

Blogissa on aiemmin käsitelty elämääni ja maailmaa yleisesti, mutta nyt pääasiassa matkaani ympäri Suomen nomadina.

Seuraa Twitterissä!

“Rutiininomaista arvaamattomuutta”

Pidättelen itkua. Olen juuri hyvästellyt suuren joukon ihmisiä, jotka ovat tuoneet elämääni runsaasti lämpöä, aitoa ystävyyttä, yhteisöllisyyttä ja hyväksyntää. Joukon ihmisiä, jotka omalla toiminnallaan ja olemassaolollaan saivat minut järjettömän onnelliseksi.

Hyppään pakettiautosta pihalle keskellä ei mitään, paahtavaan auringonpaisteeseen joka on polttanut ihoni karrelle jo useampaan otteeseen kuluneen kuukauden aikana.

Matkani on jälleen jatkumassa kohti tuntematonta, ja se jäytää mieltäni sisältä käsin. Helvetti että voi olla hankala irroittaa mukavuuden tunteesta ja palata päivittäiseen herää-liftaa-nukumissävoit-rytmiin. Ihan kuin sydämestäni olisi vedetty se “Ei saa koskea”-tulppa irti ja kaikki tunteeni valuvat suoraan pihalle, aiheuttaen surunsekaisen tunnemyrskyn, jossa en osaa täysin navigoida.

Kasaan itseni, kävelen tien varteen ja käyn kyltti kädessä odottamaan ohikulkijoita. Joita ei muuten näy missään.

Liftaan seitsemän tuntia, ennen kuin vihdoin saan kyydin pohjoiseen, Zagrebiin, huomattavan varakkaan oloiselta pariskunnalta. Ei siinä, olin antanut itselleni tavoitteen päätyä sinne viimeistään huomenna aamulla, joten odottaminen ei tunnu niin pahalta.

Paahdamme valtatietä vähän reilua 200 kilometrin tuntivauhtia ohitellen hullulla tavalla autoja valtatiellä, ja ennen kuin huomaankaan, kurvaamme Zagrebissa sijaitsevan levähdyspaikan pihaan. Aurinko on laskenut jo aikoja sitten, mutta haluan yrittää jatkaa eteenpäin vielä.

Ei onnistu. Vanhat merkit pitävät yllättävän hyvin paikkansa, olen matkan aikana saanut tasan kaksi kyytiä auringonlaskun jälkeen, joten tyydyn käpertymään makuupussissani levähdyspaikalla sijaitsevan rakennuksen käytävälle.

“Hey sorry, you have to wake up. My boss is here in 20 minutes, and he’s not happy if you are here then.” Tartun vinkkiin ja pakkaan kamppeeni.

Kello on viisi, ja kuluu vielä vähän reilu kuusi tuntia ennen kuin saan kyydin Slovenian ja Itävallan rajalle. Kuskina toimii oikein mukava vanhempi kroatialainen herra, jonka kanssa yhteistä kieltä ei elekielen lisäksi oikein tahdo löytyä. Eipä siinä, onhan tähän käsillä huitomiseen ja huvittaviin ymmärtämättömyyden hetkiin jo totuttu.

Kurvaamme huoltoasemalle rajan tuntumaan, kuski tarjoaa kahvit ja varmistaa että kaikki on varmasti hyvin. Tottakai on, jos ei lasketa tätä sisälläni vellovaa emotionaalista hurrikaania. Hyvästelemme, ja auton takavalot katoavat näkyvistä raapustaessani pahvinpalalle sanaa “Salzburg”.

Seuraavan kolmen tunnin aikana saan neljä eri kyytiä ja päädyn viettämään yöni Itävallan vuoristossa Schladming-nimisessä vuorien ympäröimässä kylässä. Näkymät telttani ovesta eivät aamulla ole pahemmat: vuorijonon kupeessa sijaitsevia pieniä puutaloja, vihreää joka puolella ja auringonpaiste, joka saa ruohonkorsilla kellistelevät aamukasteen helmet kimaltelemaan lähes sokaisevalla tavalla.

Käveltyäni 13 kilometriä sopivalle liftauspaikalle, ei kulu tuntiakaan, kun saan kylttiäni vastaavan kyydin!

Ajamme töistä kotiin matkalla olevan kiropraktikon kanssa kaupungin halki, enkä ole uskoa silmiäni. Kaupunki on kuin suoraan sadusta, oikea idylli. Mikäli siis kukaan koskaan tulee kysymään matkavinkkiä Keski-Eurooppaan, tulee vakiovastaukseni olemaan Salzburg, tai ainakin vähintään Itävalta.

Tulevien päivien aikana matkani jatkuu Itävallasta Saksan puolelle. Münchenistä Stuttgartin kautta Frankfurtiin, ja siitä edelleen Kölniin.

Kölnissä lievitän ikävääni Kroatiassa tapaamiani ihmisiä kohtaan, saan nimittäin hengähtää muutaman päivän ajan hostellissa tapaamani ystävän luona. Käymme kiertämässä lähimarkettien roskikset pimeän tullen, ja ystäväni on pakahtua innostuksen ja jännityksen sekaiseen olotilaansa, onhan kyseessä hänen ensimmäinen dyykkausreissunsa! Kolmannen lukitun roskakatoksen jälkeen toivon mielessäni hiljaa, ettemme jäisi tyhjin käsin. Ensinnäkään en halua että ystäväni joutuu pettymään ja toisekseen mahassani kurnii aivan valtava nälkä. Kuin lahjana maailmalta, seuraavassa paikassa tärppää!

Roskikseen on heitetty jos jonkinlaista tuotetta, on kukkakimppuja, makeisia, leipää, hedelmiä, vihanneksia ja erilaisia lihatuotteita. Suoranainen aarreaitta.

Päivittelemme tuhlaamisen järjettömyyttä lapaten samalla repun ja kassin täyteen ruokaa. Liiketunnistimella toimiva valo rävähtää päälle lastauslaiturilla, ja päätämme tämän olevan paluumatkan merkki.

Kokkaamme dyykatuista vihanneksista asunnolla aivan järjettömän hyvää vegepastaa, naureskellen iloisena ja helpottuneena retkemme menestyksekkyydelle.

En kuitenkaan voi kuitenkaan viipyä pidempään, vaikka kuinka haluaisinkin.

Seuraavana päivänä pakkaan rinkkani ja lähden suuntaamaan määränpäätäni kohti: Kings Day on kolmen päivän päästä ja lupasin olla tuolloin Amsterdamissa tapaamassa Suomesta lentäviä ystäviäni.

Note to myself: Ensi kerralla Kölnistä lähtiessä kannattaa tutkia hyvä liftauspaikka etukäteen. Kaupunki on niin monen ison ja pienen valtatien ristikko, että autojen poistumissuuntia on aivan järjettömän vaikea arvioida. Seilailen muutaman tunnin kävellen paikasta toiseen tuloksetta, joten päätän lähteä kokeilemaan pienempiä, maaseudun läpi kulkevia teitä.

Saan kyydin todella lämminhenkiseltä saksalaisnaiselta, joka lupautuu heittämään minut Düreniin, seuraavaan potentiaaliseen liftauspaikkaan. Englannin ja alkeellisen saksani sekoituksen avulla käyty keskustelu johdattaa meidät käymään matkalla sijaitsevissa luontoaktivistien ja anarkistien leireissä. Yli 200 ihmistä asuu vakituisesti tällä pienellä alueella yhteisöleireissä, vastustaen ison energiayhtiön luontoa tuhoavaa hiilenkaivuuta. Käymme näistä kolmessa, joista yhdessä aktivistit ovat rakentaneet mökkejä puiden latvoihin, yrittäen näin estää yhtiötä hakkaamasta viimeistä pientä osaa tästä ikivanhasta metsästä.

Kokemus on pysäyttävä, ja tunnen sydämessäni palaavani leiriin vielä jossakin vaiheessa, haluan auttaa.

Leiristä lähdettyämme toteaa uusi ystäväni heittävänsä minut pidemmälle, aivan Hollannin rajan kupeeseen, kun aikaa kuulemma on vaikka muille jakaa. En pistä pahakseni!

Vietettyäni yön rajan tuntumassa sijaitsevassa pienessä metsikössä, saan aamulla kyydin lähes välittömästi liftaamisen aloittamisen jälkeen. Sanon pyrkiväni Maastrichtiin, ja hieman epäselvän tilanteen jälkeen hyppään auton kyytiin. Saan kuskin aamupalaleivän ja kupillisen kahvia, tämä päivähän alkaakin hyvin!

Yhtäkkiä saan puhelimeeni viestin: “Tervetuloa Belgiaan!”

Siis mitä helvettiä, enhän minä mihinkään Belgiaan ollut matkalla. Meillä on kuljettajan kanssa kuitenkin juuri mielenkiintoinen juttu kesken, joten totean mielessäni meneväni nyt sinne mihin kyyti johdattaa!

Jään pois kyydistä 50 kilometriä Hollannin rajalta ja kuskin porhaltaessa valtatielle, jatkan “Maastricht”-kylttini kanssa vastakkaiseen suuntaan.

Kyydit Maastrichtiin ja siitä eteenpäin järjestyvät yllättävän nopeasti. Pääsen kokemaan päivän aikana elämäni ensimmäisen spaghetti-voileivän, lauttamatkan auringonlaskun aikaan ja nostalgisen fiiliksen saapuessani illan tullen Amersfoortiin, kaupunkiin jossa opiskeluaikanani asuin ja työskentelin.

Yövyn kaupungissa sijaitsevassa puistossa ja saavutan Amsterdamin seuraavan päivän aikana.

Ihana nähdä ystäviäni pitkästä aikaa. Vietän muutaman päivän Amsterdamissa, palaan Amersfoortiin ja saan intuitiivisen tuntemuksen siitä, että on aika suunnata takaisin Saksaan.

Tulevien päivien aikana päädyn Bremeniin, johon saapuessani liftikuskini lätkäisee 50€ setelin käteeni majoitusta ja ruokaa varten, Hampuriin ja siitä edelleen Rostockin maaseudulle, tavoitteena saavuttaa Tanska mahdollisimman pian.

Olen viimeisen kolmen kuukauden aikana kokenut laajan skaalan tunteita ja tuntemuksia. Lähiaikoina yksi on kuitenkin ollut läsnä huomattavan vahvasti: kyllästyminen.

Tiedän että se kuulostaa omituiselta miten kukaan voisi kyllästyä siihen, että on joka päivä uudessa paikassa, tapaa uusia ihmisiä ja saa uusia kokemuksia.

Olen kuitenkin huomannut, että tavasta jolla matkustan, on tullut minulle rutiinia. Tiedän mitä teen, enkä koe enää tuota samaa jännityksen tuntua tai viehätystä, ainakaan yhtä voimakkaana kuin alussa. Ihan kuin arvaamattomuudesta olisi tullut minulle rutiinia.

Onneksi olen pystynyt matkan aikana päästämään siitä ajatuksesta irti, että minun täytyisi tehdä tai ajatella jollakin tietyllä tavalla.

Seuraavat päivät tulen tunnustelemaan, mitä sieluni jatkolta halajaa, ja toimin sen mukaan.

Minulla on koti-ikävä.

Advertisements
Leave a Reply
Your email address will not be published. Required fields are marked *

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Google photo

You are commenting using your Google account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

Connecting to %s

%d bloggers like this: