search instagram arrow-down

Aihealueet

About me

Kirjoittaja on 22-vuotias Tampereella asusteleva, ravintola-alalla työskentelevä ajattelija, yhteiskunnallinen visionääri ja mies, joka päätti hypätä tuntemattomaan!

Blogissa on aiemmin käsitelty elämääni ja maailmaa yleisesti, mutta nyt pääasiassa matkaani ympäri Suomen nomadina.

Seuraa Twitterissä!

“I’m coming home!”

Hyppään Rostockin ulkopuolella, valtatien varressa sijaitsevalla levähdyspaikalla ulos viimeisimpänä liftikyytinäni toimineen nettisivusuunnittelijan autosta, ja jään auringonpaisteessa heiluttamaan hyvästiksi tyhjälle parkkipaikalle. Kyydin tarjonneen miehen mukaan paras tapa päästä Tanskaan, on mennä Rostockin satamaan ja yrittää pummata lauttakyyti. Näin säästyisin monen sadan kilometrin ylimääräiseltä lenkiltä Tanskan etelä- ja länsiosan kautta, joka vastaa ainakin yhtä matkustuspäivää, pahimmillaan ainakin kolmea. Päätän tarttua ideaan, mutta satamaan pääsyäni hankaloittaa yksi aika oleellinen asia; levähdyspaikka on täysin autio, eikä sille pysähdy yli puoleen tuntiin ketään.

Viime kuukausien aikana, on liftaustyylini muuttunut kärsivällisestä odottamisesta kärsimättömään paikasta toiseen kävellen etenemiseen. Päätänkin siis, että lähden kävelemään satamaan, aivan sama kuinka pitkä matka edessä onkaan. Avaan Google Mapsin, ja näpyttelen päämääräni osoitekenttään. Ruudulle lävähtää aika-arvio kävelystä: 5h 43min. Huvitun tajutessani, kuinka mieleni kävelyn suhteen on muuttunut. “Eihän toi nyt oo mitenkään mahdoton pätkä, jos heti lähden liikkeelle”

Huomaan ettei levähdyspaikalta pääse suoraa pois kävellen ollenkaan, vaan ensimmäiselle kävelykelpoiselle tielle päästäkseni, täytyy minun ylittää valtava kasa isoja kiviä ja parimetrinen ristikkoaita. Hypähtelen kiveltä toiselle, kun viimeisen hypyn kohdalla näen silmäkulmastani rinkan juomapullotaskusta lentävän jotain kovaa vauhtia kohti kivikkoa. Ennen kuin ennätän edes reagoida, kuuluu räsähdys ja näen puhelimeni lepäämässä kiven päällä, näyttö tottakai alaspäin suuntautuneena, kuinkas muutenkaan. Noukin puhelimeni ja nähdessäni näytön murskautuneen totaalisesti, ei mielessäni liiku mitään muuta, kuin ajatus joka on seurannut minua muutamaan kertaa aikaisemminkin vastaavanlaisissa tilanteissa: “Noh, jossain vaiheessa tämän piti tapahtua”. Laitan puhelimeni tällä kertaa takkini vetoketjulliseen taskuun, heitän rinkkani ja muovikassini aidan yli ja kiipeän itse perässä.

Olen keskellä kirkkaan keltaisia, auringonvalossa hehkuvia rapsipeltoja. Kapea soratie saattaa minut hieman isomman tien varteen, eikä mene aikaakaan kun ensimmäinen rauhallisen oloinen omakotitaloalue tulee vastaani. Olen taittanut Tomi Astikaisen Miten elää ilman rahaa-kirjasta opitun vinkin mukaisesti “20km”-kylttini “2km”-muotoon, ja leveästi hymyillen näytän sitä niille parille ohitseni ajavalle autolle. Vastaukseksi saan joka kerralla kyllä leveän hymyn, mutta kukaan ei pysähdy.

Erään talon pihatiellä huomaan muutaman paikallisen keskustelevan keskenään. Kävelen heitä kohti, ja osoitan kylttini toisella puolella olevaa tekstiä “Rostock” ja kysäisen, josko joku heistä olisi matkalla edes hieman eteenpäin kaupungin suuntaan.

“If you wait for one hour, I can give you a ride of seven kilometers, if you want?” Mikäs kiire tässä olisi, ja suostumukseni kuultuaan, ohjaa talossa asuva mies minut istumaan autonrojujen keskelle ja ojentaa minulle olut pullon. Ihanaa, kuuma päivä, olut ja uusia tuttavuuksia, kyllä maailma nyt hellii!

Jutustelumme venyy parin tunnin mittaiseksi kulttuurien vaihtamiseksi, ja sinä aikana käy ilmi että uudet tuttavuuteni ovat ympäröivien talojen asukkaita ja kyseessä on naapureiden päivittäinen jutusteluhetki. Olut on kuuleman mukaan olennainen osa tätä. Väkeä on automekaanikosta satamatyöntekijään, ja kaikista huokuu suuri yhteisöllisyys, matkani aikana suhteellisen kantavaksi voimaksi noussut teema. Yhtäkkiä, jaettuani pienen Jaloviina-snapsipullon uusien ystävieni kanssa, talon omistaja toteaa minulle heittävänsä minut ihan satamaan asti! Ihan mahtavaa, minun ei tarvitse tänään enää kävellä!

Ajamme ränsistyneellä ja vanhalla Volvolla pientä soratietä pitkin ainakin sadan kilometrin tuntivauhtia, ja vasta isolle tielle päästyämme mieleeni muistuu kuskin nauttimat (ainakin) kolme olutlitraa ja snapsi. Luojan kiitos selviän hengissä, sillä käännymme lähes välittömästi satamaan ja ajamme huoltoasemalle, jossa saan vielä ihka-aidon höyrymakkaran naamani eteen ennen kuin jatkamme terminaaliin asti. Hyvästelen uudet tuttavani, luvaten puolestani seuraavalla kerralla tarjoavani oluet.

Lampsin terminaaliin sisälle, ja kierrän tiedustelemassa kolmen eri lauttayhtiön reittejä, hintoja ja mahdollisuuksia matkustaa työtä vastaan. Työmahdollisuutta ei mikään yhtiö suostu tarjoamaan, mutta tajuan lautan Ruotsiin olevan samanhintainen kuin lautta Tanskaan. Hintaa tiketiltä löytyy 25€, ja päätän turvautua harvinaislaatuiseen tapaan edetä, avun pyytämiseen. Kirjoitan isoon pahvinpalaan “I need 25€ to get to Sweden, can you help me? :)”

Saan illan aikana lahjoituksena 5€ kolmelta eri ihmiseltä, mutta tapaan vapailleen suuntaavan lauttatyöntekijän, joka tarjoaa minulle oluen jos toisenkin. Hän on aikoinaan reissanut myös Ouluun lautoilla, ja kertoo tykkäävänsä suomalaisista ihmisistä, koska olemme sopivasti hullua kansaa.

Käyn päivän viimeisen lautan lähtöajan jälkeen makaamaan makuupussissani terminaalin metallisille penkeille, ja alan nukkumaan. Unta tulee yön aikana erinäisinä puolen tunnin pätkinä jopa neljä tuntia! Herään viiden aikaan ja asettelen kylttini, tavarani ja itseni leveän hymyn kera oven suuhun. Tunnin päästä ystävällinen vanhempi herrasmies ojentaa minulle 20€-setelin, ja mahdollistaa näin ollen kerkeämiseni seitsemältä lähtevään lauttaan. Ruotsi, täältä tullaan!

Ennen puoltapäivää saavumme Trelleborgiin, Etelä-Ruotsiin, josta matka jatkuu liftatun bussikyydin avulla kohti Malmön rautatieasemaa, ja siellä vietetyn yön jälkeen edelleen Tukholmaa kohti.

Nyt suunnitelma Suomeen paluusta on jo niin vahvana mielessäni, että matkan aikana kertynyt henkinen ja fyysinen rasitus alkaa purkautua. Mieleni tietää, että kohta päästään lepäämään, joten väsymys ja nälkä iskee aivan järkyttävällä voimalla päin kasvojani. Epätoivoisen uupumuksen kanssa painiessani, koen oikeaksi päätökseksi soittaa isälleni, ja pyytää rahaa Turku-Tukholma-matkaan. Tässä vaiheessa en enää jaksa lähteä kikkailemaan ja venyttämään kotiin paluutani enää yhtään vaadittua enempää.

Illalla Tukholmaan päästyäni suuntaan suoraa laivaterminaalille, vain huomatakseni sen olevan yön suljettuna. Lähden suuntaamaan kohti ainoaa Tukholman kartassa näkyvää laajempaa puistoaluetta, ja löydänkin teltalleni paikan nopeasti pusikoiden ja puiden suojasta. Kootessani telttaa, haikeus hiipii mieleeni. Tässä sitä ollaan, pystytän telttaani viimeistä kertaa ennen saapumista kotiin Tampereelle. Fyysinen väsymys ottaa kuitenkin vallan, ja nukahdan heti kun saan kömmittyä makuupussiini.

Herätyskello soi 5.35, pakkaan varusteet rinkkaani ja käppäilen terminaalin suuntaan. Olen innoissani. Mieleeni alkaa pompahdella mielikuvia perheeni, ystävieni ja muiden tuttavieni tapaamisesta. Ääretön ilo valtaa mieleni, ja vihellellen kävelen suurta käytävää pitkin laivaan sisälle. Istun heti sisäänkäynnin vieressä oleville penkeille, suljen silmäni ja hengitän syvään. Aivan helvetin omituista; ensimmäistä kertaa moneen kuukauteen, kuulen ympärilläni kaikkien puhuvan äidinkieltäni. En ollut aiemmin edes tajunnut, kuinka huvittava kielemme ja ääntämisemme onkaan, näen sen nyt täysin uudessa valossa. Olen iloinen, että voin ymmärtää ja leikitellä näin monimutkaisella kielellä!

Laivamatkan aikana käyn ajankuluksi osallistumassa tietokisoihin, ja toisessa sijoitunkin palkintosijoille, ja saan kotiinviemisiksi suklaata, parasta!

Saavumme satamaan, kävelen ulos parkkipaikalle ja hetken odoteltuani kurvaa eteeni pakettiauto. Ulos astuu veljeni ja kälyni. Rajaton ilo valtaa entistä enemmän mieltäni. Ei helvetti, en edes tajunnut kuinka kova ikävä matkan aikana kerkesi tullakkaan! Vastassa on myös Arnoldsin kinuskidonitsi, ja pienen ajomatkan päästä Hesburger. Kuinka voikaan ravintoarvoiltaan näin paska ruoka olla näin hyvää!

Saavumme Tampereelle hieman ennen yhtätoista illalla, ja ensimmäinen etappi on ollut varma jo kauan aikaa: kantakahvilani Cafe Europa!


Olen viettänyt nyt noin viikon vanhassa ympäristössäni, ja reaktioni on ollut jokseenkin hämmentävä. Huomaan muuttuneeni ihmisenä suunnattoman paljon, toki juuri itselleni hyvään suuntaan, mutta vanhaan ympäristöön tullessani törmäävät uusi ja vanha minäkäsitykseni yhteen aika lujaa. Huomaan pohtivani paljon sitä kuka oikeasti olen, mistä asioista tai käyttäytymismalleista minun nyt kuuluu luopua, keitä ihmisiä haluan enää pitää elämässäni, mistä pidän, mitä haluaisin nyt tehdä ja mitä haluan kokeilla. On jokseenkin hämmentävää, että kuljin matkan aikana ilman omaa rahaa melkein 11 000 kilometriä, ja nyt Tampereen ja Nokian välinen reilu 20 kilometrin matka tuntuu ylitsepääsemättömältä ongelmalta, olenhan tottunut ostamaan bussilipun joka kerta tätä väli matkatessani.

Näinä hetkinä tajuan, kuinka salakavalasti käyttäytymis- ja ajatusmallit ottavat ihmisestä vallan. Mitä pidempään viettää yhdessä paikassa aikaa, tekee asian tietyllä tavalla tai toimi tietyn käyttäytymismallin mukaan, sen lujemmin se tarraa kiinni omaan identiteettiinikin. Huomaan, kuinka reflektio tässä vaiheessa alkaa rakentua olennaiseksi osaksi elämääni, ja paljon tajuamisia ja opetuksia on varmasti vielä tulossa.

En ole täysin varma matkani jatkumisesta saman, kolme kuukautta kestäneen varattoman konseptin mukaan, mutta yhden asian tiedän:

Matkani ei todellakaan pääty tähän, nyt se on vasta alkanut.

Advertisements
Leave a Reply
Your email address will not be published. Required fields are marked *

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Google photo

You are commenting using your Google account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

Connecting to %s

%d bloggers like this: